"Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu." Elif Shafak: Kirottu Istanbul.
Tervetuloa mukaan matkalle. Tämä blogi kulkee Turkissa ja sen lähialueilla, ajaa Suomeen ja takaisin sekä kurkistelee porttikongeihin ja uusille lenkkipoluille Istanbulissa. Unohtamatta arkea ja juhlaa.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

105. tarina (Lepuuta ensin hermosi, vaikka Bursassa)

Kaikkihan me tiedämme, että jouluna tulisi olla hyvä tahto ihmisten kesken. Kaikkein suotavinta se olisi kotioloissa. Hampaat irvessä joulutteleva äiti ei tule kysymykseenkään. Avain jouluvalmistelujen onnistumiselle onkin lähettää äidit marraskuulla hieman rentoutumaan. Istanbulissa siitä on tullut jo "perinne". Miesväkikin mielellään suo meille tämän "hermoloman" ja jää vahtimaan turkkilaisten naapurien hämmästykseksi jälkikasvua.

Tänä vuonna kutsuin vertaisryhmäni kanssani Bursaan. Meitä ahtautui minibussiimme yhdeksän naista. Kahdeksan meistä asuu täällä Istanbulissa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Olemme tulleet vuosien myötä tutuiksi. Samanlainen elämäntilanne on mitä parhain yhdistäjä. Jos suomessa emme ehkä olisi edes tutustuneet, täällä meistä on tullut ikään kuin sukulaisia. Mikäli Turkki ärsyttää, tai Suomi, tiedän kyllä keiden kanssa asiaa sopii ruotia.  Bonus-seuralaisena tällä matkalla oli myös yhden ystävän Suomesta kyläilemään saapunut sisko.

Hotellin olin varannut meille Bursan kasvitieteellisen puutarhan vierestä, vanhaan ottomaanijan taloon tehdystä hotellista. Se olikin hyvä valinta, sillä hotellin takapihalta lähti kävelypolkuja suureen puistoon. Miten ihanaa olikaan kulkea kellertyneiden lehtien seassa. Kahisuttaa niitä jalkojen alla ja heittää vaikka ilmaan. Tuli Suomen syksy mieleen. Illalla saunottiin sydämen kyllyydestä ja syötiin pitkällä kaavalla. Puhuttiin puhumasta päästyämme.







Aamulla ajoimme Cumalıkızıkin kylään Bursan kupeeseen.  Tämän kylän perustivat reilu 700 vuotta sitten turkkilaiset kızıkit. Kylän talot ovat rakennettu ottomaanityyliin vuoren reunustalle. Kylän yläpuolella sijaitsevat pellot, joissa mm. kasvatettiin aikanaan kastanjapuita. Kasteluun kyläläiset käyttävät nerokkaasti hyväkseen kevään ajan vuorilta virtaavaa lumien sulamisvettä. Tätä vettä virtaa keväästä kesään myös kylän kaduilla.








Nyt vesi ei virtaa, sillä vuoren huiput ovat vasta saaneet lumipeitteensä. Kylässä ilma on todella kylmä kiertäessämme ihailemassa värikkäitä taloja ja kylän asukkaiden myyntipöytiä. 1950- luvulle asti kylän tärkein elinkeino olivat kastanjat. Sitten puut sairastuivat ja ne jouduttiin kaikki katkomaan. Ennen niin elinvoimaiselle kylälle koittivat laihat vuodet. 1990-luvulla turistit keksivät tämän kauniin kylän ja kyläläiset ottivat tilanteesta vaarin. Maalaisleipää, hilloja, käsitöitä. Kahviloita, ruokapaikkoja ja pieniä kauppoja. Kylä pursuaa näitä, mutta mukavan kotikutoisesti. Aidon kylätunnelman voi hyvin aistia kaiken tämän alta. Mikä parasta, kyläläisillä menee taas hyvin ja he voivat jatkaa elämäänsä kylässä ties kuinka monennessa polvessa.








Kahvilan pitäjän mies lähtee meille oppaaksi. Hän esittelee talot, jossa filmattiin sarjaa "Hennaa lumella". Näyttää talot, joiden kivijalkaan uusiokäytettiin kiviä ylempänä vuorella sijaitsevasta vanhasta luostarista. Kuulemme, että jalkojemme alla olevien suurempien kivien alla on edelleen toiminnassa oleva kylän "jätevesijärjestelmä". Se sama, joka rakennettiin silloin 700 vuotta sitten.  Opimme myös, että tämän kylän asukkaista kaikki, muutamaa muualta tulevaa perhettä lukuunottamatta, ovat alkuperäisten kızıkkien jälkeläisiä.









Loppupäiväksi ajamme Bursaan. Äidit tunnistaa siitä, että heidän ostosten tekonsa keskittyy tuliaisten hankintaan. Siinä ohessa syödään Iskender kebapit, sillä olemmehan yugurttikebapin synnyin seuduilla. Illaksi ajetaan sitten kotiin mieli tuuletettuna, valmiina aloittamaan jouluvalmistelut.

ps. Muistatteko valitukseni hotellien tyynyistä? Arvaattekin ehkä miten riemastuin Bursan hotellissa, kun yöpöydällä oli "Tyyny- menu", josta sai valita ortopedista tyynyä, höyhentyynyä jne. En tosin kokeillut niistä mitään, sillä olivat pedanneet vuoteeseeni justiinsa passelin tyynyn. Kerrankin!

lauantai 26. marraskuuta 2011

104. tarina (Joulukausi alkaa N-Y-T -NYT)

Tänään vietimme perheen pikkujouluja. Paistoimme ensimmäiset tortut ja keitimme glögit. Lauloimme ensimmäiset joululaulut. Lapset saivat pienet lahjat.

Mieheni perheestä on siirtynyt meille sellainen tapa, että pikkujoulut yhdistyvät ensimmäiseen adventtiin. Silloin viritän jouluvalot, laitan lasten sängyn viereen joulusukat ja kalenterit odottamaan. Aloitan joulun odotuksen ja kodin koristamisen jouluun. Kaivan joululevyt esiin ja annan soida.

Tästä alkaa myös blogini jouluttelu. Laitan siis kesäiset reissut hetkeksi syrjään. Kutsun teidät seuraamaan ulkosuomalaisen joulunodotusta muslimimaailmassa. Kierrätän teitä hieman talvisilla reissuilla ja Istanbulin kaduilla. Kutsun välillä katsastamaan mitä tässä kodissa joulun odotukseen kuuluu.

Palaillaan kunhan Hoosiannat on laulettu...


torstai 24. marraskuuta 2011

103. tarina (Pergamonissa ennen oppirahoja)

Aamulla palelee. Hotellin lakana ei riitä peitoksi, vaan on pakko nousta vetämään lisää vaatetta päälle. Ikkunasta näkyy harmaa ja pilvistä raskas taivas. Tuntuu ihan kummalliselta, että edellisenä päivänä oikeasti vietimme aikaa rannalla. Lomakylän saamme jättää hyvillä mielin ja palata takaisin arkeen ja syksyyn. Matkalaukun pitkähihaisille vaatteille on jälleen käyttöä ja kotimatka sujuu sateessa villasukilla varustautuneena.

Pergamonin kohdalla mietitään, että viitsitäänkö pysähtyä. Sateessa ei tee mieli tarpoa ja viluttaa. Toisaalta takapenkin jalat ovat käytön tarpeessa. Ajamme siis ylöspäin ja kas kummaa, kukkulan päällä olevaan pilvimassaan repeää aukko. Yksinäinen auringonsäde pilkistää esiin kadotakseen taas harson taakse. Pilkistääkseen ja kadotakseen yhä uudelleen.












Käynti Pergamonissa ei ole meille ensimmäinen eikä viimeinen. Tällä kertaa käytämme antiikkikaupunkia ihan vain jaloittelutarkoitukseen. Voittaahan se levähdyspaikan tien vieressä tai huoltoaseman kitkerän kahvin. Levottomat jalat saavat juosta sydämensä kyllyydestä. Kunnes pilvet peittävät aukon ja on aika palata autoon sateensuojaan.

Beragamassa, siellä kukkulan alapuolella, on myös muutama vanha kohde. Näistä yksi on Punainen Basilika. Tämä valtavan suuri rakennus rakennettiin aikanaan Egyptiläisille jumalille, mutta kristityt muuttivat sen omana aikanaan kirkoksi. Rakennuksen koosta kertoo jotakin se, että koko rakennusta ei muutettu kirkoksi, vaan basilika rakennettiin sen sisälle. Tällä hetkellä rauniot ovat osittain vaaralliset ja  lähelle ei pääse.





Kotimatka sai sittemmin hieman mutkia matkaan. Juutuimme pahimmanlaiseen juhlien paluuruuhkaan. Laiva Bandirmasta Istanbuliin oli täynnä. Samoin kaikki laivat Yalovasta Istanbuliin. Matelimme jonoissa lahden ympäri ja elättelimme toiveita, että matkan edistyminen nopeutuu saapuessamme moottoritielle. Ei nopeutunut. Koko matka Istanbuliin asti eteni todella hitaasti. 200 km:n matkaan käytimme kahdeksan tuntia. Takapenkki onneksi nukkui. Repsikan paikalla meinasi usko kotiinpääsystä loppua. Mies sinnitteli ja ajoi ajamasta päästyään. Kotona olimme lopulta yöllä klo. 3. 00. Oppirahat tuli kuitenkin maksettua; tämän paluureissun jälkeen emme ole lähteneet mihinkään juhlapyhinä, jos ei laivaliput ole etukäteen hankittu.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

102. tarina (Turistit rannalla ja vähän muuallakin)

Syksy oli pitkällä ja turistikausi loppunut, mutta ilmat eivät sitä ymmärtäneet. Meillä oli matkalaukussa pitkähihaista paitaa ja housua, takkia ja kenkää. Oikeampi varustautuminen olisi ollut shortsia, t-paitaa ja sandaaleja. Aloitimme siis päivän ostoksilla. Se olikin hieman haastavaa, sillä kaupungissa ei ollut kovinkaan montaa kauppaa enää auki.



Uimapuvut olivat sentään mukana, joten niin vain juostiin mereen vielä marraskuulla. Rakennettiin hiekkalinnoja. Juotiin rantakahvit ja annettiin auringon lämmittää. Rannalta käytiin tutkimassa Çeşmen linnoituskin. Muita nähtävyyksiä täällä ei sitten liiemmin ollutkaan.









Parasta turistiloimista oli kuitenkin vetelehtiminen hotellilla. Istua parvekkeella kirjan kanssa, kun jälkikasvu juoksee vapaasti pihalla. Ajella rantoja pitkin ja ihailla merta. Ja lopettaa päivänsä taas kerran auringonlaskuun vailla vertaa.





Akut olivat latautuneet kohisten, joten seuraavana päivänä olikin hyvä aloitella kotimatkaa.