75. tarina (Erzurum, Sivas, Ankara- matka on pitkä ei kotia näy)

Kotiin oli matkaa noin 1600 kilometriä. Sotasuunnitelmamme oli tämä: Ensimmäinen päivä täysin autossa ja illaksi Sivasiin uima-allashotelliin. Maksoi mitä maksoi. Sitä ennen ei ollut yhtään uima-allahotellia tarjollakaan, joten tämä riittäisi porkkanaksi jäkikasvulle. Sivasista ajaisimme Ankaraan ja sivistäisimme itseämme lopultakin Anıt Kabirissa. Ankarasta ajettaisiin sitten suoraan kotiin.

Aamupalan jälkeen hyvästeltiin Ararat. Pakattiin laukut ja lapset autoon ja lähdettiin menemään. Erzincanissa pysähdyttiin ensimmäisen kerran tankkaamaan. Aikaa säästääksemme päätimme ostaa eväät läheisestä kaupasta. Minä lähdin siis kauppaan ja mies jäi tankkaamaan. Pian luokseni saapuu huoltoaseman poika ja kysyi sattuisiko minulla olemaan auton avainta. Tankatessa ovi oli jotenkin mennyt lukkoon ja toinen avain oli nyt auton sisällä. Kuten vauva. Vauvalla ei kuulema ollut mitään hätää, sillä ilmastointi oli autossa päällä. Onneksi avain sattui olemaan taskussani ja poika lähti sitä kiikuttamaan miehelleni, joka sai itsensä ja loput lapset vauvan seuraksi autoon. Minä tein ostokset loppuun ja niin päästiin taas jatkamaan matkaa.

Üzümlün kohdalla saimme sakot. Täytyy tunnustaa, että olemme omaksuneet liiankin hyvin paikallisen ajokulttuurin ja usein emme edes tiedä nopeusrajoituksia. Täällä ajetaan sitä vauhtia kun muutkin ja täytetään vapaana oleva tila tehokkaasti. Kaistalle ei auta jäädä jurnuttamaan, sillä joku tulee muuten perään. Näin ollen poliisi saikin sinä päivänä hyvät rahat, kun koko autojono meidät mukaan lukien ajoi liian lujaa suoraan tutkaan.

Illalla saavuimme Sivasiin. Koko päivä oli puhuttu iltauinneista ja mieliala oli pitkästä matkasta huolimatta korkealla. Kunnes saavuimme sen Lonely Planetin vinkkaamaan hotellin eteen. Selvisi, että uima-allas oli purettu ja hotelli aivan törkeän hintainen. Ja sekin, että koko kaupungissa ei ollut olemassakaan uima-allashotellia. Se yö nukuttiin lopulta jossakin niistä hotelleista, joita ei tulla myöhemmin ikinä kaipaamaan. Purettiin pettymystä herkuilla ja videohetkellä.

Aamulla matka jatkui. Jälleen päivä autossa, kunnes illalla saavuimme pääkaupunkiin. Hotelli löytyi Genclik-puiston vierestä ja eilisen harmit unohtuivat. Illalla kävelimme puistossa olevaan huvipuistoon, joka oli Linnanmäestä ja Särkänniemestä mitään tietämättömille lapsillemme elämys. Törmäilyautoja, kummitusjunaa, karusellia ja lopulta koko perheen ajelu maailmanpyörässä Ankaran pimeän lämpimässä illassa.

Aamulla ajoimme Anıt Kabiriin eli Atatürkin mausoleumiin. Rakennus on turkkilaisten kunnianosoitus "kansakuntansa isälle". Maan ensimmäisen presidentin hauta sijaitsi varsin vaatimattomassa ja pelkistetyssä kiviarkussa katseilta suojassa. Saimme aikaa kulumaan monta tuntia kiertäessämme mausoleumin museota, johon oli kerätty Atatürkin elämästä kertovaa materiaalia ja hänelle kuulunutta omaisuutta. Museo oli mielenkiintoinen ja jopa lapset jaksoivat kiertää sen ilman nurinoita. Pojista erityisen jännittävä oli tietenkin Turkin sotaan liittyvät osastot.

Kuvia ei saanut museosta ottaa, joten jos ikinä joudutte Ankaraan, kannattaa käydä omin silmin katsomassa. Oli käymisen arvoinen kohde. Sen sijaan en edelleenkään ymmärrä miksi turkkilaisten isä valitsi Ankaran pääkaupungiksi? Onhan se tietenkin maan keskellä, mutta...

Mausoleumilta ajoimme moottoritielle ja sitä riittikin sitten Istanbuliin asti. Koti odotti meitä matkaajia ja sinne oli hyvä palata. Matka oli päättynyt.